Mulla oli mahdollisuus

Me palloteltiin äsken, lentopalloa siis. Mua harmittaa, takana loistava tulevaisuus. Kun me asuttiin muualla, mulla oli loistava "ura" pääpainotteisesti korkeushyppääjänä, mutta myös muut lajit yleisurheilusta. Kuulantyönnössä olin surkea, mutta muissa yleisurheilulajeissa hyvä. Mutta kun me muutettiin, kaikki jäi. Täällä korvessa en voinut enää harrastaa lajeja, joista oikeasti pidin.

Mä muistan sen päivän kuin eilisen, kun ensimmäisen kerran hyppäsin korkeushypyssä metrin korkeuden! Niissä kisoissa mun hyvä kaveri ei päässyt, mutta mä pääsin. Mä olin niin ilonen, mä tuuletin. Näin kaverini silmistä, kuinka vihainen ja kateellinen hän oli! Mä muistan sen päivän kuin eilisen, kun mä olin ekan kerran yleisurheilukisoissa muualla kuin kotipaikkakunnallani, ja se oli hienoa. Olin voittanut korkeushypyn sarjan jo, muut jäi jo edellisissä korkeuksissa kisasta pois, mutta jatkoin silti. Yritin ennätystäni. Mä pudotin sen kaks kertaa ja vikalla yrityksellä mulle tuli kolme kertaa rimakauhu, jollon siitä tuli "kolmas pudotus" ja se kilpailu loppui. Olin kuitenkin tyytyväinen kultapokaali kädessä, vai olikohan se kultamitali kaulassa... Mulla on ikävä korkeushyppyä. Mulla on ikävä mun menneisyyttä, ja sitä tulevaisuutta, mikä mulla olis voinu olla.

Hiihto oli myös mun lempparia. Luisteluhiihtokilpailuissa olin aina voittaja, mutta tavallisessa maastohiihdossa aina olin kolmas tai neljäs. Kaksi pahinta kilpailijaani voittivat minut aina maastossa. En tiedä minkä takia siinä olin huono, mutta luisteluhiihdossa vedin aina voiton. Minulla on ikävä sitä tunnetta, kun parhaat ystäväni ovat pahimpia kilpailijoitani. Vapaa-ajalla parhaat ystävät, kilpailuissa vihamiehiä ja teeskentelyä: "Onnea suoritukseen", vaikka oikeasti ajatteli: "Toivottavasti oot huono tänään!". Mä hymyilen kun muistelen sitä aikaa.